tiistai 20. tammikuuta 2015

Tunnustuksia toppa-asun uumenista

Seurasin tässä eräänä päivänä veikeää ajatusten vaihtoa sosiaalisessa mediassa. Yltiöpositiivinen tuttavani hehkutti talven täydellistä ihanuutta ja lumen uskomatonta kauneutta, mutta hänen ystävänsä oli täysin toista mieltä ja listasi kommentissaan koko joukon nurjia puolia tästä jäätävästä vuodenajasta. Sormetkin olivat kangistuneet kivuliaiksi jo muutaman minuutin pakollisen ulkona käynnin jälkeen. Tähän yltiöpositiivari huomautti hymiön kera: "Ootko kokeillut hanskoja?"

Minun on helppo samastua tuohon nurisevaan kommentoijaan. On pimeää, väritöntä, elotonta. Paleltaa, kutittaa, vaatekerrokset tekevät olosta ahtaan ja lumi tukkii kulkureitit. Talvikuukausien pituus on vähintään kaksinkertainen muihin verrattuna. Heti vuodenvaihteen jälkeen kärsimättömyys tiivistyy, kun kevään merkkejä ei vieläkään näy. Juu, en ole koskaan ollut talvihehkuttaja.
Tai ainakaan en tiennyt olevani.

(Kuva: M. L.)

Jos joku maailmansyleilijä olisi tullut suosittelemaan minulle kunnon rukkasia ja myönteistä asennetta silloin, kun hytisin sohvannurkassa talvi-inhon kourissa, hän olisi saattanut saada rukkaset raivostuttavan säteilevälle naamalleen.

Mutta sitten elämääni tuli yksi häntää heiluttava positiivari, ja toinenkin. Ei auttanut nurista. Oli lähdettävä rukkasostoksille ja tutustuttava toppautumiseen taiteen lajina. Suupielet alkoivat vääntäytyä vahingossa hymyntapaiseen, kun hännänheiluttajat intoilivat, miten huippumahtavaa on peuhata lumessa. Siis ihan joka päivä! Monta kertaa! Aina yhtä hauskaa!

(Kuva: M. L.)

Ne veivät minut talviseen metsään ja näyttivät, miten puut säihkyvät pakkasella, kuinka kirkkaasti kuutamo valaisee, miten lumi tuntuu aina erilaiselta ja miten jään allakin voi kohista elävä vesi. Aloimme tallata omia salaisia polkuja, joille ei eksyisi kukaan muu kuin jokunen jänis tai hirvi. Lumikengät antoivat minulle supervoimat, ja pääsin kulkemaan jättiläisen askelin maanpinnan yläpuolella ihan minne vain. Minun tuli lämmin!

Aluksi asennemuutoksen oireina oli vain poskien punoitusta ja normaalia iloisempia ilmeitä. Vähitellen ilmaantui myös voimistuvaa kaipuuta ulkoilmaan, äkillisiä haltioitumisen tunteita ja suhteetonta superlatiivien käyttöä. Nyt tila on edennyt jo siihen pisteeseen, että haaveilen pääseväni jäälle potkukelkkailemaan ennen kevään tuloa.


Peruuttamattomaan vinksahdukseen viittaa sekin, etten edes harkitse agitreenien jättämistä väliin, vaikka mittari näyttää -22 astetta. Pitkät villasekoitesukat vain jalkaan ja fleeceä ylle sekä itselle että koiralle. Hallissa kyllä tarkenee, ja treenien jälkeinen adrenaliinilataus suojaa tehokkaasti hypotermialta, kun suuntaan hyväntuulisen eläimen kanssa palauttelulenkille pimeään myöhäisiltaan. Hullujen hommaa, mutta onneksi rukkaset on keksitty.

2 kommenttia:

  1. Ihania lumikelpieitä <3 Mitenkäs teidän koirat pärjää pakkasella, tarvitseeko pukea vaatteita päälle vaan onko vauhti niin kova ettei vaatteita tarvita? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika kylmänkestäviä nuo ovat tiiviin pohjavillan ansiosta. Vapaana maastossa lenkkeillessä tarkenevat yleensä ilman pukineita, mutta jos täytyy kulkea kylmällä asfaltilla ihmisvauhtia, esim. treenien yhteydessä verryttelylenkeillä, niin puen kyllä fleeceloimet niskaan, kun lämpötila painuu alle -20 asteeseen. Tosin treenien jälkeen nuo hullut haluavat vain heittäytyä hankeen jäähdyttelemään, oli millainen pakkanen hyvänsä :D

      Poista