Nollattoman kauden nollaus

Agilityn ulkokausi alkaa olla paketissa, ja Team Sähköpaimenille koittaa ansaittu lepotauko. Suuria tulostavoitteita ei ole tällä kaudella saavutettu - Lunan kanssa kesä meni kuntoutukseen ja SM-nollien haaliminen jäi haaveeksi, eikä Hatin kisaura vieläkään ponkaissut samanlaiseen nousukiitoon kuin isosiskolla viime vuonna. Oma heppoinen kärsivällisyyteni on ollut koetuksella, kun unelmat pujahtelevat mieleen nopeammin kuin kelpie putkeen, eikä todellisuus pysy vauhdissa mukana.

Menestyksen merkit on siis kaiveltava esiin tulosluetteloiden ulkopuolelta. Ja löytyyhän niitä! Jos olisimme tehtailleet nollaratoja sarjatuotantona, en varmastikaan olisi tullut oppineeksi näin paljon koirien fysiologiasta, käyttäytymisestä ja kouluttamisesta sekä omasta kehonkielestäni ja mielenhallinnasta.

Lunan kohdalla olen joutunut alentamaan rimakorkeutta sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Siksi tunnen nyt joka ikinen päivä valtavaa iloa katsellessani koiran kaunista symmetristä askellusta ja tasapainoista asentoa. Keväällä en uskaltanut uskoa, että pääsisimme agiradoille koko kesänä, tai ehkä enää koskaan. Voin siis olla vain onnellinen, kun nyt sain päättää kauden kotikisoissa kahteen viralliseen kisastarttiin, jotka upea musta koipeliini selvitti vaivatta ja silmät loistaen. Omasta myöhästelystäni ja ajatuskatkosta huolimatta saimme molemmilta radoilta jopa tuloksen :)

Hatti sitten... no, se nyt vain on niin omanlaisensa tapaus, etten voisi parempaa toivoa! Minulla on ollut sen kanssa hurjan hauska ja antoisa kisakesä, vaikkemme päässeetkään luokaltamme. Tuo pieni eläin on uskomaton paketti intoa, nopeutta, kuuliaisuutta, rohkeutta, herkkyyttä, yhteistyöhalua ja ketteryyttä. Ai niin, ja omapäisyyttä. Kaikkia aineksia siis löytyy, vaikka niiden annostussuhteet eivät aina osu kohdilleen.

Valehtelisin, jos väittäisin pystyväni aina suhtautumaan virheisiin ja hullutteluihin rennon reippaalla asenteella. Kyllä on tullut itkua väännettyä taannoisissakin Mikkelin kisoissa, joissa kaikilla kolmella radalla taas kerran mokasimme ne kepit, joihin oli niin koetettu panostaa treeneissä. Ja kyllähän se itseäkin nolottaa, kun aikuinen ihminen murjottaa epäonnistumisiaan koiraharrastuksen alkeistason pikkukisoissa.
(Videolle saatiin vain yksi rata, mutta ne loput kaksi olivat tuttua hattihuttua.)

Vaan kun se on tuo meikäläisen mieli sellainen tuuliviiri. Harmitukset puretaan välittömästi tuiskahtelemalla (koiraan niitä ei tietenkään pureta, joten syyttömänä sijaiskärsijänä toimii puoliso), sitten hengitellään syvään, asetellaan perspektiiviä takaisin paikalleen ja hetken kuluttua painellaan entistäkin raivokkaammalla sisulla eteenpäin. Vietikkyys ei liene huono piirre ohjaajallakaan, kun tähdätään pitkälle.

Suuri ilon aihe on Hatikaisen lisääntynyt itseluottamus, jonka tietysti näkyy radalla yhä itsenäisempinä ratkaisuina ja kovempana vauhtina. Lajin kannalta suuntaus on erittäin toivottava, mutta emännälle teettää työtä sinnitellä kehityksen tahdissa. Ei ole aina helppoa riemuita, jos koira irtoaa lennokkaasti juuri sille väärälle esteelle, jolle oma rintamasuuntani on sen tahattomasti opastanut.

(Kuva: Päivi Parkkinen)

Eilisissä kotikisoissa ne nollat jäivät edelleen uupumaan, mutta naaliainen pisteli menemään kolme rataa innosta kiljuen, pujotteli kepit melkein joka yrittämällä loppuun saakka ja retuutti maalissa fleecehihnaansa ennennäkemättömällä taisteluotteella.

Ulkokauden viimeinen Hatti Show sisältää valikoiman mitä taidokkainta häröilyä ja vauhdikkainta kaahotusta. Bonustemppuna tällä kertaa lentokeinu!

Viimeisen suorituksen jälkeen kyykistyin kentän reunaan ja annoin Hatin nousta olkapäitäni vasten pehmoiseen kelpiehalaukseen. Se puski päänsä kaulalleni ja nojautui rapsuteltavaksi, ja sen vilpitön tyytyväisyys itseensä ja elämäänsä pyyhki taas kerran pois kaikki turhantotiset rypyt otsaltani.

*Huoltojoukoissa puhuivat jotain, että henkistä kypsyyttä puuttuu. Emäntää varmaan tarkoittivat.*