Virallisesti pieni

Hatin säkäluokaksi on nyt omaan keltaiseen kilpailukirjaan varmennettu medi. Aluksi näytti menevän hyvinkin täpärälle, mutta kun koira saatiin seisomaan rennosti rauhallisessa mittaustilanteessa, niin tulos jäi peräti selkeästi maksirajan alapuolelle. Olin jo valmiiksi vakaasti päättänyt, että maksiesteillä en lähde tuon sintin kanssa kilpailemaan, joten huojennus on suuri, kun kisahaaveita ei tarvitse haudata ainakaan tämän asian takia.

Jotta homma ei kävisi turhan vaivattomaksi, starttaan huomisissa agikisoissa sekä pienemmän että isomman ykkösluokkalaisen kanssa melkoisen tiiviillä aikataululla! Hatin ensimmäisiltä virallisilta starteilta en odota muuta kuin ratakokemusta ja yhteisten rutiinien harjoittelua. Möllikisoista on jo pari iloista hylkyä haettu, ja tästä on hyvä edetä vähitellen, kunhan luusto vielä varmistetaan (toivottavasti) terveeksi. Polvien todettiin jo olevan kunnossa, lonkat, kyynärät ja selkä on määrä kuvata kuun lopussa sterilaation yhteydessä.

Olen yhä vahvemmin sillä linjalla, että kilpailemisesta ei pidä tehdä totista, virallista tulosjahtia, sillä kisavalmiiksi tulee vain menemällä kisaradoille. Taitavaksi kisaajaksi oppii tekemällä rohkeasti niitä virallisia virheitä, sietämällä pettymyksiä ja ymmärtämällä pala palalta omat heikkoudet ja vahvuudet.

K-E-S-K-I-T-Y.
(Kuva: Ville L.)

Hatin kanssa kaikkia esteitä ei ole vielä hinkattu sataprosenttisen varmoiksi (mikäpä olisikaan koskaan satavarmaa, kun on kyse kahden elävän olennon yhteistyöstä eikä koneiden ohjelmoinnista), ja mitä todennäköisimmin kisauran alku tulee olemaan hylkypainotteinen, mutta haitanneeko tuo. Aksaaminen on vain niin valtavan hauskaa! Meni miten meni, joka ikisen radan jälkeen olen hirveän ylpeä hienosta eläimestäni. Ja yhä useammin myös itsestäni (ainakin jonkinmoisella perspektiiviviiveellä).

(Kuva: Ville L.)