perjantai 3. toukokuuta 2013

Kytkennät kohdilleen

Uusi, koirantuoksuinen elämäni alkoi kolmisen vuotta sitten. Jälkeenpäin en voi ymmärtää, miksi vasta silloin. Mitä elämää se sellainen on olevinaan, johon ei koiria kuulu? Minulla olisi aina pitänyt olla koiria.

Muita öttiäisiä on ollut vuosien varrella sitäkin enemmän: kaneja, gerbiilejä, kesyrottia, hiiriä, deguja, undulaatteja. Hoitokissoja, -vasikoita, -kanoja ja -ankkoja. Suuria suunnitelmia ja uhkarohkeita unelmia: halusin liittyä öljyntorjuntajoukkoihin pesemään öljyyntyneitä lintuja, muuttaa Alpeille vuohipaimeneksi, lähteä Etelä-Afrikkaan hoitamaan apinoita. Haaveilin pelastavani kaikki vähäosaiset ja väärinymmärretyt luontokappaleet sekä saavani kanssaihmiset näkemään, että pienimmällä hyttyselläkin on oikeus elää.

Villi idealismi ei lopulta siivittänyt minua sen kauemmas kuin itäsuomalaiseen maalaiskylään, omaan pieneen puutaloon, jossa on ikkunat metsään päin. Oli löytynyt Koti rakkaan elämänkumppanin kanssa jaettavaksi, oma yritys lähti pyörimään korvesta käsin, oli tilaa ja vapautta ja hyvä hengittää. Katselin työhuoneen ikkunasta puita ja lintuja, juoksin yksin pitkiä lenkkejä maantien laidassa ja poimin iltahämärissä kaneille ruohoa pihalta. Loppusyksyisin pimeys ja kylmyys saivat minut alavireiseksi, ja kevään tullessa virtaa kertyi puolestaan turhautumiseen asti.

Mielessä häivähteli, että jotakin tähän yhtälöön vielä kaipaisi. Oletteko koskaan koiraa ajatelleet, joku uteli silloin tällöin. Olihan tuo hautunut haaveiden mapissa, mutta eihän se käytännössä toimisi, kun on näin pieni talo ja nuo puputkin. Ja miten perustelisin itselleni sen, että on ookoo syöttää koiralle lihaa, vaikka kritisoin tehomaataloutta? Koiraperheissä kyläillessäni olin kyllä aina viihtynyt paremmin lattian rajassa kyhnytellen, kontaten ja köyttä repien kuin kahvipöydässä jalat maassa keskustellen.

Kerran tein huvikseni nettitestin "Mikä koirarotu sinulle sopii?". Rotutuntemukseni ei ollut tuolloin järin vahvalla pohjalla. Tiesin, että "susikoirat" ovat hienoja ja viisaita, "lassien" oikea nimi on collie, pienet pörröiset ovat "puudeleita" ja muut sitten enimmäkseen jotain terriereitä. Testin tuloksissa mainittiin uppo-outoja rotuja. Mikä tuollainenkin australiankelpie mahtaa olla? Napsautin uteliaana linkkiä rotukuvaukseen.

Silloin kolahti ja lujaa. Jos joku olisi jo aiemmin kertonut, että juuri minua varten on räätälöity tuollainen kokonaisratkaisu, en olisi antanut minkään sivuseikkojen viivyttää päätöstäni! Miksi ihmeessä rotu on niin harvinainen, vaikka se on noin täydellinen? Meitä vietiin. Oli saatava selville KAIKKI, luettava, soiteltava, kirjoiteltava viestejä, ajeltava satoja kilometrejä, katseltava kuvia, rapsuteltava ilmieläviä ihanuuksia, pidettävä strategianeuvotteluita ja hankittava varusteita.

Niin me löysimme Lunan - omapäisen pikimustan sähikäisen, joka muutti maailmani. Se onkin sitten oma tarinansa. Ja toinen tarina alkoi kaksi vuotta myöhemmin, kun laumamme jatkoksi liittyi mekastava ja hymyilevä sylinvaltaaja Hatti.

2 kommenttia: