Maahan, valmiina, hep!

A:n harjalta putken syövereihin, nollavoitosta neloishylkyyn kulkee minun ja Hatin agilitytaival. Viime sunnuntaina kävimme Kuopiossa esittämässä vauhdikkaita ja omaperäisiä agility-improvisaatioita, kun Hattiksella oli sokka irti ja Lottiksella puutteita kognitiivisissa taidoissa. Starttivuoromme oli heti ensimmäisenä rataantutustumisen jälkeen, ja tällä kertaa radat tuntuivat niin pitkiltä ja mutkikkailta, että niiden opettelu viidessä minuutissa tuotti minulle erityisiä vaikeuksia. Hatikaisesta näkyivät vain karvaiset jalkapohjat, kun se paineli menemään, bongaili omatoimisesti kaikki väärät putkenpäät ja kaatoi yhden hyppyesteenkin matkan varrella.

Miten meni noin niinku omasta mielestä?

Silti en voi sanoa, että tämä neljän hylyn kisapäivä olisi ollut epäonnistunut tai turha. Yhdessä asiassa nimittäin ylitimme itsemme kirkkaasti: kaikki neljä kertaa pääsimme radalle ilman varaslähtöä! Ensimmäisenä starttaamisesta oli se hyöty, että saatoimme mennä rauhassa tyhjälle lähtöalueelle ja purkaa liikoja kierroksia pienillä tottelevaisuusharjoituksilla sen hetken, kun ratatyöntekijät valmistautuivat tehtäviinsä. Hatin oli selvästi helpompi suunnata huomionsa minuun, kun tilanne oli kiireetön eikä radalla kiitänyt toista koirakkoa. Takamus täristen se koetti urheasti pysytellä aloillaan, ja vaikka jouduinkin muutaman kerran korjaamaan lähtöasentoa, huomasin Hatin olevan vihdoin jyvällä siitä, miten homma toimii. Itsekin onnistuin pysymään rauhallisena ja käyttäytymään johdonmukaisesti.

Vastan jälkeenpäin todella ymmärsin, kuinka ankarasti meidän molempien pienet aivot tekivät töitä tämän historiallisen itsehillinnän eteen. Voin olla vain ylpeä siitä, että keskitimme kaiken kapasiteettimme siihen, mikä oli juuri nyt ensisijainen tavoite, vaikka miltei kaikki muu menikin sitten hulinoinniksi. Kyllä minä niin rakastan tuota kahjoa kaaharia!