Olen vain yksinkertaisesti potenut motivaatiopulaa. Jatkuva alisuoriutuminen alkoi jo nakertaa itseluottamustani, eivätkä tämän vuoden aikana saavutetut pari hassua tulosta kymmenien hylkyjen joukossa oikein riittäneet pitämään mieltä lämpimänä. Syksyn treeneissä on panostettu ohjaustekniikan lisäksi erityisesti siihen, että Hattiainen malttaisi odottaa lähtölupaa ja pysytellä kuulolla myös kaikkein kiihdyttävimmissä tilanteissa, kun silmien edessä siintää putki poikineen ja ympärillä kaikuu muiden koirakoiden innostuneita ääniä.
Viime viikonloppuna lähdin Helsingin kisoihin päättäväisin aikein, joskin jo valmiiksi hieman turhautuneena. Minun teki varmaankin yhtä kovasti mieli radalle kuin Hatinkin, mutta samalla tiesin, että saattaisimme joutua kääntymään lähtöviivalta saman tien takaisin, jos paikallaoloharjoitukset eivät vieläkään olisi kantaneet hedelmää. Jokaiseen starttiin olisi tietenkin valmistauduttava aivan normaalisti, rata opeteltava ja koira verryteltävä, mutta silti itse suoritus olisi ehkä jätettävä väliin. Minun pitäisi vain pysyä lujana.
Ensimmäisessä startissa en pysynyt lujana. Eikä pysynyt Hatikainen aloillaan. Aavistuslähdöstä huolimatta kutsuin kelpien radalle, ja sehän lähti kuin tykin suusta ampaisten suoraan putkesta toiseen putkeen, ennen kuin ennätin henkeä vetää. Vasta siinä vaiheessa tajusin poistua oikotietä maaliin häveten omaa töppäilyäni ja väistellen jaloissani hyppelevää yli-iloista putkisankaria.
Nyt oikeasti. Pidin itselleni ankaran nuhdesaarnan ja valmistauduin uhraamaan seuraavan startin pelkän lähtötreenin nimiin. Mutta kas! Vain kerran palautin pikkuvarkaan alkuasentoon, ja niillä sijoillaan se sitten tapitti, kun kävelin ensimmäisen esteen taa. Ei muuta kuin baanalle! Hylätty tuloskaan ei harmittanut, sillä päivän tavoite oli täyttynyt, ja pienikin annos sujuvaa agilityä riitti nostamaan mielialaani huimasti.
Viimeisen radan alussa en ollut enää parhaassa latingissa, mutta Hattipa oli. Neuvottelimme lähtöluvan odottamisesta kauan ja hartaasti. Tuomari vihelsi jo ensimmäisen varoituksen, mutta olin päättänyt käyttää tähän kurinpalautukseen kaiken sallitun ajan, vaikka sitten joutuisimme diskatuksi. Juuri kun odotin kuulevani lopullisen pillinvihellyksen, Hatti jäikin aloilleen ja säntäsimme matkaan. Sen jälkeen kaikki tuntui ihmeen helpolta! Ohjasin radan niin kuin olin suunnitellut, Hatti suoritti esteet niin kuin ohjasin, ja maalissa kuulin kaiuttimista, että olimme todellakin tehneet nollan. Nollan?! NOLLAN!!!??? Spontaani riemu törmäili päässäni epäuskon lohkareisiin. Kannustusjoukot kertoivat, että sijoituksemme olisi todennäköisesti ensimmäinen tai toinen.
Tällä kertaa sekunnin kymmenykset olivat meidän puolellamme, ja vaiheikkaan kisapäivän päätteeksi minut kutsuttiin korkeimmalle palkintokorokkeelle, ensimmäistä kertaa kolmosluokan kisoissa. Kaiken ällistyksen kukkuraksi käteeni ojennettiin vielä sertiruusuke. Voi Hatikainen minkä teit! Kyllä tällä nosteella jaksaa taas taistella ja toilailla 😃
 |
| *Mitä ihmettä me just tehtiin?!* |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti