Reitin uudelleenlaskenta

Vuosi sitten, äkillisessä itsevarmuuden puuskassa, tulin uhonneeksi sosiaalisessa mediassa: "Nastola 2016, here we come!" Kesäkuussa järjestettävät agilityn suomenmestaruuskilpailut päilyivät mielessä läpi talven huolien ja uupumuksen. Tavoitteena oli yrittää kerätä Hatin kanssa loputkin SM-nollat kasaan viimeistään toukokuun aikana, jolloin oletin kisoja olevan tarjolla lähikunnissa pilvin pimein, kuten aiempinakin vuosina. Ja jos tulokset eivät sittenkään riittäisi yksilökilpailuihin, paikka seuran edustusjoukkueeseen irtoaisi varmasti joka tapauksessa.

Päämäärä oli aivan realistinen. Kaikkeen en kuitenkaan ollut varautunut - kuten siihen, että ne yhdet oman seuran kisat olivatkin tänä vuonna toukokuun ainoa kisamahdollisuus 130 kilometrin säteellä. Huomasin, etten ollutkaan sellainen supermäärätietoinen ja periksiantamaton himoharrastaja, joka on valmis käyttämään kaikki viikonloput kisareissuihin, heräämään aamuviideltä ja ajamaan tulosten perässä maan ääriin. Alkuvuoden jäätävä hylkyprosenttimme ei liioin kannustanut moiseen urakointiin - yksi nolla noin kymmentä starttia kohden tuskin olisi enteillyt kovin terävää kuntohuippua H-hetkeen mennessä.

Mutta varsinkaan en ollut varautunut siihen, ettei seuramme riveistä löytyisikään tarpeeksi medikoirakoita joukkueen kokoamiseen. Jos emme saa vahvistusta muualta, ei joukkuekilpailuunkaan ole asiaa - ainakaan yhdessä seurakavereiden kanssa. Koko kauan odotettu tapahtuma uhkaa yhtäkkiä lipua sivu suun.

"Vielähän tässä ehtii nollia kerätä", kanssaharrastajat lohduttelevat. Ehtii ehtii. Rohkaisuksi tarkoitettu lausahdus alkaa kaikua painostavana. Et kai aio luovuttaa? Yritä vain kovemmin ja usko itseesi. Mutta me emme ole koneita. Luovuttaminen tuntuu nyt oikeammalta kuin väkisin yrittäminen. Yhtenä toukokuisena iltapäivänä itken riittämättömyyttäni ja pettymystäni. Ei tämän näin pitänyt mennä!

Kun olen aikani saanut avautua ymmärtävälle puolisolle maailman vääryyksistä ja painua koirien kanssa suolle purkamaan pahaa mieltäni perisuomalaiseen tapaan, perspektiivi laajenee taas rationaalisempiin mittoihin. Kyseessä on vain yksi kilpailu. Koko kesä on kisoja täynnä. Minä ja Hatti emme ole lähelläkään kansallisen kärjen tasoa, mutta me rakastamme agilityä. Me ehdimme tehtailla yhdessä arvokisanollia ensi vuodeksi, ja ties kuinka moneksi seuraavaksikin vuodeksi. Tämä on vasta alkua - aivan kuten omenapuiden kukkaloisto, joka maahan varistessaan lupailee mehevää satoa.

Jos valtatie nousee pystyyn, mennään maisemareittiä.