Pimeinä talvi-iltoina agilitytreeneihin lähteminenkin on välillä vaatinut jonkinmoisia voimainponnistuksia. Agilityn antama energialataus saa minut kuitenkin aina kotimatkalla ajattelemaan, että kyllä vain taas kerran kannatti ajaa kahden tunnin taival sinne ja toinen mokoma tänne kymmenen tehokkaan treeniminuutin takia. Hatti on varsinainen helmi, olen saanut kuulla, ja toki näen itsekin, minkälainen potentiaali tuohon pikkukelpieen kätkeytyy. Voin päästä sen kanssa vaikka kuinka pitkälle, jos vain haluan. Tietenkin haluan!
Viime vuoden tulostemme perusteella Hattiainen voitti juuri seuramme agilitytulokkaan kiertopalkinnon. Arvokisanollien keruun aloitimme syksyllä lupaavasti, ja julistin päättäväisenä, että ensi kesänä olemme mukana SM-kisoissa. Kaikki on edelleen mahdollista, mutta nyttemmin mieleeni on laskeutunut harvinaisen rentouttava realismin rintama. Olen näyttänyt itselleni, että pystymme kyllä tekemään nollatuloksia. Olen myös todennut, etteivät ohjaustaitoni vielä riitä teknisesti tyylipuhtaisiin, täysivauhtisiin nolliin, eikä keskittymiskykyni tahdo kestää isojen kisojen hälinää ja pitkiä odotusaikoja. Emme me ole vielä SM-tasoisia, eikä tarvitsekaan. Olemme molemmat vasta tulokkaita.
Ennen kaikkea olen ymmärtänyt, mikä tästä käsissäni olevasta helmestä tekee niin kallisarvoisen: Hatti on terve ja nauttii harrastamisesta kanssani. Se on vielä nuori, täynnä iloa ja energiaa. Miksi kiirehtisin? Onnistuminen ja edistyminen on hienoa, mutta jos oma mieli juuttuu kontaktivirheiden murehtimiseen, täydellisten jaakotusten hinkkaamiseen tai pakkotulosten pusertamiseen, ollaan jo aika kaukana koiraharrastuksen perimmäisestä tarkoituksesta. Tuo nelijalkainen tiimikaveri kun toivoo vain mielekästä ajanvietettä yhdessä hyväntuulisen ja kannustavan emännän kanssa.
Paitsi että Lunan jalkavamma on päivittänyt tärkeysjärjestystäni ajan tasalle, se on myös kalvanut mieltäni hellittämättömänä huolena, joka on verottanut voimavarojani rajummin kuin tajusinkaan. Kuinka voisinkaan odottaa ylittäväni itseni agilityradoilla, kun tavallinen arkikin tuntuu umpihangessa paarustamiselta? Eräs viisas ihminen on joskus sanonut minulle, että silloin kun alkaa vaatia itseltään yhä enemmän, on aika tehdä vähemmän. Nyt huomaan, ettei uusille haasteille ole sijaa, ennen kuin kuluneen talven stressi on sulatettu ja levätty pois.
SM-haave siis elää yhä, mutta nollajahdin nimissä en aio uuvuttaa itseäni ja koiraani kevään aikana. Jos puuttuvat tulokset eivät ota syntyäkseen, haemme ainakin mukaan seuran medijoukkueeseen ja lähdemme ensikertalaisina Nastolaan nauttimaan huippuagilityn humusta ilman yksilökisojen paineita. Ensi vuonna osaamme taas paljon enemmän!
Viimeisin Hatti Show:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti