maanantai 30. marraskuuta 2015

Putkiaivo yllättää jälleen

Räntäsateessa nuokkuvista myöhäissyksyn illoista ei aina jaksa ammentaa energiaa koira-arkeen. Jatkuvasti saa olla kuivaamassa kuratassuja ja ripustamassa omia vaatteita kuivumaan. Mieli tahtoo sointua samaan harmaaseen marrasmaiseman kanssa, ja veri vetää voimakkaammin sohvan pehmeään syliin kuin reippaiden harrasteiden pariin.


Orastavasta horroksesta huolimatta olin jonakin valoisana hetkenä tullut ilmoittautuneeksi Hatin kanssa Helsingin kisoihin, vaikka edellisten karkeloiden epäonnistumiset väijyivät vielä takaraivossa. Pääkaupunkireissun lähestyessä stressikäyrä kääntyi jyrkkään nousuun, etenkin kun lähtöluettelosta selvisi, että starttaisimme ensimmäisenä koirakkona jokaiselle neljälle radalle. Kannattaisiko sittenkin jäädä kotiin, sillä en todellakaan ennättäisi sisäistää ratoja, jos en voisi rauhassa katsella muutamia muiden suorituksia ja mielikuvaharjoitella ohjaussuunnitelmiani ennen omaa lähtövuoroa. Hattikin kävisi taatusti aivan ylikierroksilla, kun joutuisin kiireessä hakemaan sen suoraan radalle ilman viime hetken virittelyjä.

Lyhyen agilityurani varrella olen saanut kantapään kautta oppia sen, että kisapäivän ulkoisten olosuhteiden vaikutus itse suoritukseen on loppujen lopuksi varsin pieni. Toki mikään ei estä syyttelemästä säätä, univajetta, kellonaikaa tai lähtönumeroa silloin, kun oma mielipaha kaipaa laastarointia. Me Hatin kanssa olemme kuitenkin tehneet sekä huonoja että hyviä ratoja niin sateessa kuin helteessäkin, varhain aamulla ja myöhään illalla, huonosti nukuttujen öiden, repaleisten reissupäivien ja pitkien ajomatkojen jälkeen.

Tällä kertaa kaikki ne asiat, joista olin hätäillyt etukäteen, kääntyivätkin meidän eduksemme. Radat tuntuivat tasollemme sopivilta, ratasuunnitelmat pysyivät tuoreessa muistissa ja lähtötilanteet olivat rauhallisia, kun radalla ei sinkoillut ketään ennen meitä. Tulospaineitakaan ei ollut, sillä toivoin ainoastaan, että tänään juoksisimme samaan suuntaan ja meillä olisi hauskaa yhdessä.

Jo vain olikin! Näppärä pikku naali näytti, että menneet kepposet oli unohdettu ja mielessä muhi uusia yllätyksiä. Ensimmäisen radan verryttelykympin jälkeen homma alkoi tuntua niin vaivattomalta, että mepä tekaisimme tuplanollan! Aivan kuin ei vähempikin olisi riittänyt riemun ja ylpeyden aiheeksi!



Ei mikään turha reissu siis: kiireetön yhdessäolo ystävien kesken, kaksi kisakirjamerkintää ja iloisten rapatassujen jäljet housunlahkeessa valaisevat harmautta lämpimin sävyin.

2 kommenttia:

  1. Miks noi esteet on noin matalat? Joko Hatti on AVA? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hatti on juuri sen verran pienikokoinen, että kisaa mediluokassa, jossa hyppykorkeudet ovat 35-45 cm. Valioitumiseen on vielä matkaa, vasta tässä totutellaan kisaamiseen kolmosissa :)

      Poista