torstai 12. marraskuuta 2015

Maalaisjärkeä reseptillä

Luna kävi lääkärissä, valloitti itselleen uusia ystäviä jo odotushuoneessa ja sai tohtorilta suullisen lausunnon "maailman kiltein koira". Vasemman polven syrjästä vanhan vamman kohdalta löytyi nyt selkeä kipupiste, kun tiedettiin mistä tunnustella. Suoradigiröntgen näytti, ettei nivelessä tai jänneluussa ollut muutoksia, mutta pohjelihaksen kiinnityskohdassa pehmytkudos vaikutti ärtyneeltä ja tulehtuneelta.


Me kaksi huolestunutta omistajaa pommitimme lääkäriä kysymyksillä: Olimmeko lisänneet rasitusta liian nopeasti? Mitä olisimme voineet tehdä toisin? Millä tavalla liikuntaa kannattaisi rajoittaa? Säännöstelemällä lenkkien pituutta, vauhtia vai maaston vaativuutta? Missä vaiheessa uskaltaisimme antaa Lunan juosta vapaasti metsässä kaverin kanssa? Ei varmastikaan mitään täysivauhtisia ralleja vielä pitkään aikaan? Agility ei tietenkään tule kysymykseen lähitulevaisuudessa, jos enää koskaan...?

Kokenut asiantuntija katsoi meitä hyväntahtoisen huvittuneena ja totesi tyynnyttelevään sävyyn, ettei tässä ole syytä huoleen eikä edes agilityn lopettamiseen. Vamma ei ole vakava, ja koira voisi liikkua aivan normaalisti "maalaisjärjen mukaan", kunhan nyt pari viikkoa malttaisimme hiukan rauhoittaa menoa. Evääksi saatiin kuuri kipulääkettä ja Cartrophen-pistoksia.


Siinä kun taluttelin rauhoituksen jäljiltä kännistä kelpietä autolle, näkökulmani tilanteeseen oli hiukan toisenlainen kuin pari tuntia aiemmin. Ajattelin tuttavia, jotka juuri olivat joutuneet tekemään raskaan päätöksen nuoren koiransa lopettamisesta. Heidän suruunsa oli liiankin helppo eläytyä, ja samalla tunsin valtaisaa iloa pelkästään siitä, että oma musta sisupussini lähti klinikalta mukaani kotiin, vaikkakin hiukan hoiperrellen.

Maalaisjärkeni on tosiaan saattanut hämärtyä ajoittain näiden lähes kuuden vuoden aikana, kun olen koettanut tulla Mahdollisimman Hyväksi Koiranomistajaksi. Olen halunnut oppia lukemaan koirieni signaaleja rivien välistä ja pintaa syvemmältä. Olen kuullut työ- ja harrastuskoirista, jotka ovat katkennein jaloin painelleet entiseen malliin karvankaan värähtämättä. Vietikäs eläin peittää kipunsa viimeiseen asti, joten jää ihmisen tehtäväksi tarkkailla ja tulkita pienimpiäkin muutoksia koiransa olemuksessa.

Hyväksi Koiranomistajaksi opiskeleva pänttää siis kauhunsekaisin tuntein erilaisia tarkistuslistoja kipukäytöksen tunnistamisesta. Kyllä taitavat molemmat koirat olla kovin kipeitä, kun ne venyttelevät/eivät venyttele, nukkuvat/eivät nuku, ovat ylivilkkaita/ylirauhallisia, hakeutuvat lähelle/ottavat omaa tilaa, nuolevat, rapsuttavat, piehtaroivat. Ja vaikka mitään merkkejä ei olisikaan, lienee syytä aina olettaa pahinta, koska kelpiet eivät näytä kipuaan. Jos ei muuta, niin syöpä voi ainakin olla. Tai kohtutulehdus, sillä sekin on joskus täysin oireeton. (Ai niin, eihän noilla ole kohtujakaan.) Sitä paitsi omistaja tuntee omat koiransa parhaiten, joten oma aavistukseni on kuulemma yleensä oikeassa.


Tästä perspektiivistä parin askeleen yksittäinen ontuminen tuntuu vääjäämättä kuolemantuomiolta. Moni varoittava esimerkkitarina kertoo, miten tuskin havaittavan oireilun taustalta on paljastunut jokin iso ja vakava ongelma, kenties aivan muusta paikasta kuin oireiden perusteella voisi päätellä. Myötätuntoni on todellakin kaikkien niiden omistajien puolella, jotka ovat tällaisia tilanteita joutuneet kohtaamaan, enkä missään nimessä väheksy tai arvostele kenenkään muun kokemuksia tai neuvoja. Niinpä olen varmuuden vuoksi epäillyt, pelännyt ja surrut ahkerasti. En ota uskoakseni maalaisjärjen ininää tai edes erikoislääkärin rauhoittelevia sanoja.

Olen tosin itsekin kärsinyt pohjelihaksen kiinnityskohdan rasitusperäisestä tulehduksesta, joka ei aiheuttanut minulle jatkuvaa tuskaa eikä pakottanut vuodelepoon. Vuosien jälkeenkin samassa kohdassa tuntuu ajoittain kireyttä, mutten harkitse sen vuoksi liikkumisen lopettamista tahi ennenaikaista eutanasiaa. Perimmäinen intuitioni - sikäli kun olen sitä rohjennut kuunnella - on koettanut ehdottaa, että Lunan vamma vaikuttaa suunnilleen yhtä vakavalta. Kirjanoppinut mieleni on kuitenkin vaientanut moisen vähättelyn. Asioista ei pidä tehdä yksinkertaisempia kuin ne ovat. Kannattaisi ajaa vielä muutamia satoja kilometrejä, maksaa muutamia tonneja, kysellä useampia mielipiteitä, tutkia uudelleen, perusteellisemmin, erikoistuneemmin. Jospa sittenkin löytyisi jotakin dramaattista.

Tai sitten voisin vaihteeksi ottaa sen intuition käteeni ja tunnustaa, että juuri minun koirani vaiva saattaa sattua olemaan jokseenkin mysteeritön. Ihan vain jalka vähän kipeä, näin maalaisittain.


5 kommenttia:

  1. Heh, niiiin tuttua! Ihanaa että Lunan vaiva ei ollut mitään tuon vakavampaa, toivottavasti pienen sairasloman jälkeen pääsette taas agilitynkin makuun! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Agilityn suhteen pysyttelen ainakin toistaiseksi ylivarovaisella linjalla, mutta pääasia että voidaan nauttia normaalista arjesta.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Ymmärtääkseni siksi, että alkuperäinen vamma on ulommassa nuljuluussa.

      Poista
  3. Teille olisi meidän blogissa Liebster award ja sen tiimoilta haaste! Käyhän kurkkaamassa ja ota osaa mikäli ehdit. :)

    VastaaPoista