Sitten ovat vielä ne itsensävoittajat, jotka ovat yhtä hymyä, vaikka palkintosija, finaalipaikka tai kauden paras tulos jäisi saavuttamatta. Valmistautuminen ei ehkä ole sujunut suunnitelmien mukaan, joten vaikeiden koettelemusten jälkeen on onni ylipäätään päästä kilpailemaan ja pystyä tekemään ehjä suoritus, joka tuntuu hyvältä. Näiden sankareiden ilo koskettaa katsojaa usein syvemmin kuin itsestäänselvien ennakkosuosikkien rutinoituneet tuuletukset.
Me Hatin kanssa emme urheile arvokisatasolla, eikä pelissä siis ole yhtä suuria panoksiakaan. Agilityn ei pidä mennä turhan vakavaksi, mutta intohimo tekee harrastamisesta joskus melko oikukasta. Kukapa ei saisi kiksejä voittamisesta, palkinnoista, kehuista ja onnitteluista. Ne ovat ohjaajan satunnainen superpalkka, joka motivoi pyrkimään vieläkin parempaan. Ennen superpalkalle pääsyä on kuitenkin opittava palkkautumaan niistä pienistä onnistumisen murusista, joita varisee lukuisien yritysten ja erehdysten lomaan.
Extreme-Hattiaisen kanssa kisaillessa mennään tunteella ylös, alas ja ympäri. Välillä tekee mieli heittää voltteja, välillä taas itkeä pettymyksestä. Viikko sitten Savonlinnassa homma ei vain kulkenut, vaikka puitteet ja fiilis tuntuivat olevan kunnossa. Minä ohjasin huolimattomasti, Hatti ohitteli hyppyjä ja rynni väärille esteille ennen kuin ennätin suutani avata.
Häpeä on kurja tunne, mutta joskus sen alla muhii kunnon lataus sisua: mehän yritämme uudestaan ja teemme asiat paremmin! Toissapäivänä Helsingin kisoissa meno maistui jo aivan erilaiselta, ja vaikka emme tuloksilla loistaneetkaan, olisin voinut suudella radan pintaa silkasta yhdessä tekemisen ilosta.
(Videolta puuttuu päivän keskimmäinen rata, jonka tulos oli lupaava 5.)
Hyvän näköistähän tuo meno oli, älä yhtään vähättele teidän osaamista! :)
VastaaPoistaKiitos kiitos :) Helposti tulee oltua aika ankara itseä kohtaan, kun tavoitteena on kehittyä paremmaksi.
Poista