keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Terrierin tahdolla, kelpien kestävyydellä


Vaihtelu virkistää ja terrieri terästää. Siskon ykkösluokkalainen agikoira Elva tuli meille lomahoitoon ja oli selvästi tekemistä vailla, ja minua kutkutti päästä testaamaan, miten yhteistyö sujuisi hieman erityyppisen kaverin kanssa. Niinpä pakkasin parsonin ja kelpien mukaan treeneihin, tempauduin lennokkaiden visioiden pyörteisiin, ilmoitin innostuksissani kaksi medikoiraa kaksipäiväisiin kisoihin, treenasin viikon varrella lisää, lenkkeilytin kolmea temperamenttista kaverusta ja koetin saada pidetyksi ne poissa tukkanuottasilta toistensa kanssa. Loppuviikosta karu arkirealismi tuli vastaan ja pakotti myöntämään, että täydellisten 2-on-2-off-kontaktien rakentaminen sheippaamalla viikossa muiden uusien asioiden ohessa oli täysin utopistinen ajatus, ja että vaikka terrierienergia vaikuttaa ehtymättömältä, tuli aivoton välipäivä tarpeeseen pienelle valkoiselle - kuten minullekin.

Paluu ykkösluokan kisoihin uuden tiimitoverin kanssa oli näemmä sen verran jännittävä juttu, että onnistuin heti ensimmäisellä radalla eksymään väärälle suoranpätkälle. Sellaista ei olekaan vähään aikaan tapahtunut! Elva teki kuitenkin iloisesti töitä, luki ohjausta kivasti eikä olisi lainkaan tahtonut poistua leikkikentältä. Kontaktit pelastettiin omintakeisella nyrkkiohjaustaktiikalla, joten toiselta radalta kuitattiin jo jonkinmoinen tuloskin.


Hatti vuorostaan pääsi toteuttamaan itseään kakkosten hyppyradalla, kun monitulkintainen ohjaukseni avasi baanan suoraan kentän poikki väärään putkeen. Hatikaisen mielestä ohjausratkaisu oli kaikkien aikojen mahtavin, joten se suoritti saman putken varmuuden vuoksi vielä pari kertaa kiellon päälle! Kinkkisen näköinen toinen rata taas sujui yllättäen virheittä, ja ennätin jo miltei nuolaista luokkanousua ennen kuin tipahdin pilvenreunalta. Ihanneaika alittui reilusti, mutta jäimme sekunnin erolla toiselle sijalle - ja koska osallistujia mediluokassa oli vain neljä, luokan vaihtoon oikeuttavan tuloksen saattoi saada ainoastaan voittaja.

Jälleen yksi käänne, johon en ollut varautunut. Hyvä nollarata takana, uusi merkintä kisakirjassa ja palkintosija - mutta mieli maassa harmituksesta. Tiesin, että tämä kuuluu lajiin, mutta väsymys nosti pintaan lannistuneita ja turhautuneita ajatuksia. Halusin vain kotiin lepäämään, huoltamaan koiria ja unohtamaan hetkeksi koko agilityn.


Motivaatio toiseen kisapäivään oli kaivettava oikein ison kiven alta. Kokeilin aamukoomaan valmentajan reseptiä: väännä vaikka väkisin kasvot leveään hymyyn ja sano ääneen "tänään on hyvä päivä!" Tuntui vähän naurettavalta, mutta naurua nyt kaivattiinkin. Tosikkomaisuus ja epäonnistumisen pelko eivät kuulu niihin eväisiin, joita haluan kisarepussa raahata.

Häntä pystyyn ja heilumaan! muistuttivat kaksi tiimikaveria, joiden innokas urheilumieli on tarttuvaa laatua. Elva Epeli juoksutti ansiokkaasti kankeat jalkani vetreiksi aamun radoilla ja tienasi siinä sivussa pari palkintosijaakin. En voinut olla kuin tyytyväinen yhteiseen kisadebyyttiimme näin tiiviin viikon päätteeksi.

https://www.youtube.com/watch?v=LZFLdN4WMDk

Hatin kanssa mottona oli nyt kaikki tai ei mitään. Osallistujamäärä oli yhtä pieni kuin edellispäivänä, joten LUVAa olisi jaossa vain yhdelle onnistujalle.

Päivän ensimmäinen starttimme meni sille ei mitään -osastolle. Edestakaisin hypätty hyppy johti hylkäykseen, joten päätin treenata puomin uusiksi ja poistua sitten radalta coolisti suorinta tietä maalin suuntaan. Olen monesti ihaillut kokeneempien kilpailijoiden taitoa hoidella hylyn jälkeinen radalta poistuminen sillä lailla spontaanin hallitusti, että koira saa suorittaa matkan varrella muutaman esteen loogisessa linjassa. No, tyylikäs poistuminen vaatisi näköjään jonkinlaista suuntavaistoa. Onneksi tuomari ystävällisesti opasti, missä päin maali olikaan, kun olin tovin juoksennellut ympäriinsä ja Hatti käynyt suorittamassa vapaavalintaisen esteen - putkenpa hyvinkin!


Jäljellä oli siis enää vaihtoehto kaikki. Ei varmistelua eikä säästelyä. Kun kerran eilinen nolla ei riittänyt, niin tänään tehtäisiin parempi. Ja niin tehtiin. Hieno pieni Hattiainen kuunteli ohjausta keskittyneesti ja eteni taakseen katselematta. Itse ennätin radalla tuntea hetkessä elämisen keveyden: aika hidastuu, maailma kaikkoaa ympäriltä, jännitys ja kiire hellittävät. Ei ole mitään hätää, meillä on tilanne hallussa.

Sertiruusuketta ja onnitteluja vastaanottaessani en enää muistanut mitään väsymystä tai harmia. Oli vain kupliva ilo ja ylpeys siitä, että minä ja pikkuhöntiäinen olemme päässeet yhdessä jo tähän saakka. Kaikki ei aina ole sujunut käsikirjoituksen mukaan, mutta dramaattisten käänteiden jälkeen Hatti Shown kakkoskausi päättyy onnellisiin tunnelmiin.

https://www.youtube.com/watch?v=buxKNRZTKlA

5 kommenttia:

  1. Onnea hienosta suorituksesta, nätti rata! :)

    VastaaPoista
  2. Onnea kaikille kolmelle hienoista suorituksista!

    VastaaPoista
  3. Onneksi olkoon luokkanoususta, Hatti on todella makee menijä! :) T. Saana ja Mäihä

    VastaaPoista