maanantai 23. maaliskuuta 2015

Tipuja taskuun ja tukka tötterölle

Kuten on tullut todetuksi, paras hoitokeino agimasennukseen on agiterapia. Sillä se lähtee, millä on tullutkin. Agilityn kiehtovuus on juuri siinä, että voi oppia ja kehittyä loputtomasti, mutta samalla kokea onnistumisen elämyksiä pienissä asioissa. Oppimisen mahdollisuus on vain otettava aktiivisesti vastaan heittäytymällä rohkeasti mukavuusrajojen yli.

Rakastan Hattia valtavasti siitäkin syystä, että se haastaa minua jatkuvasti pois mukavuusalueeltani. Jos ja kun haluan päästä rakettikelpien kanssa pitkälle, en voi tyytyä kuuntelemaan niitä ajatuksia, jotka väittävät: liian vaikeaa, en millään voi ehtiä, en uskalla kokeilla. Miksi kävisin treeneissä tekemässä vain asioita, joita minä ja koira jo osaamme? Treeneihin ei mennä varmistelemaan vaan yrittämään, kompastumaan, korjaamaan ja nousemaan.

Sopivan vaativat viikkotreenit kannustavassa ja rehellisessä porukassa ovat juuri sitä, mitä me Hatikaisen kanssa tarvitsemme.


https://www.youtube.com/watch?v=DuztcOUh2wo

Uusien lähestymiskulmien ja yhä haastavampien häiriötekijöiden harjoittelussa palkkioitakin on hyvä vaihdella. Ihastuttavan lampaankarva-Bungeen sijaan voi välillä pakata reppuun vanhan suosikkipallon, ja omatekoisten treeninamien asemesta kaivaa taskusta jotakin muuta vastustamattoman tuoksuvaa. Kurkistelimme nimittäin kotona Mustin ja Mirrin lähettämiin Trick & Treat -namupusseihin ja totesimme, että lihainen nautaherkku ja lihainen kanaherkku toimisivat vallan oivallisesti treeneissä. Voimakas tuoksu sai kelpiet välittömästi kokoontumaan sotilaalliseen riviin valmiina palvelukseen.

Isokokoiset pehmeät makupalat ovat näppäriä sujauttaa taskuun, ja yksi pala riittää pienittynä vaikka kuinka moneen toistoon. Namit eivät voi unohtua kotiin, kun uudelleensuljettava pussi kulkee treenilaukussa vakiovarusteena. Taskunpohjalle jääneet rippeet vain kuivahtavat siististi eivätkä muuntaudu tunnistamattomaksi löyhkääväksi homeyllätykseksi.

Kanaset inspiroivat kuvaajaa pääsiäistunnelmointiin.

Assistentti kuitenkin menetti itsehillintänsä tuoksuvien koristeiden edessä.

Kaikki kävi niin nopeasti, etteivät tiput ehtineet kärsiä.

*En kyllä mitään ottanut.*

Todellista sielunhoitoa taannoisiin kisapettymyksiin tarjoili puolestaan Kataisen Harrin koulutus, jonka teemana oli irtautuminen tavoitteista ja keskittyminen rentoon fiilikseen. Pettymys on aina seurausta itse asetetuista tavoitteista ja odotuksista. Mitä jos ajattelisinkin kisapäivän aamuna herätessäni: "Tänään on hyvä päivä. Katsotaan, mitä se tuo tullessaan!"

Koulutuksen jälkeen olo oli jotenkin harvinaisen seesteinen ja vapautunut.
Tehän ootte jo oikein / kun te ootte vaan just noin. (Paula Vesala)


https://www.youtube.com/watch?v=ojgPRLaUGRo

Samaa tunnetilaa tavoittelin lauantain kisoissa, joissa oli parahiksi 80-luvun diskoteema. Ehkäpä kisapäivät kannattaisi aina aloittaa tupeeraamalla tukka tötterölle ja koristamalla silmät sinisellä kajalilla? Tunnelmaa kohotti myös tuomarin tyylipuhdas tuulipuku.

A-radalla ohjasin Hatin ensi töikseni väärään putkenpäähän virhearvioinnin seurauksena, sekosin pasmoissani hetkeksi ja unohdin käskyttää kunnolla puomille. Sitten vedin henkeä, otin kiihkoilevan kelpien kaikessa rauhassa hallintaan, ja loppurata sujui vauhdikkaasti täydellisessä flow-tilassa. Tämä oli hyvä esimerkki siitä, miten hylätty suoritus voi tuntua onnistuneelta.

Diskohengestä huolimatta en saanut tulostavoitteita täysin suljettua mielestäni, joten en voinut välttyä myöskään turhautumiselta tehtyäni toisella radalla huolimattomuusvirheitä. Vaikka parannus edellisiin katastrofikisoihin nähden oli huikea, ei kymmenen virhepisteen tulos paljon lämmittänyt. Kakkosluokka on jo niin lähellä, etten malttaisi odottaa! Hattiainen teki kuitenkin hienoa työtä - kiljui vain mennessään, kun oli niin siistiä. Ja mikä tärkeintä, ohjaajan tukka pysyi kuosissaan.


https://www.youtube.com/watch?v=xu6IRZAoNQ4

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti