keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Sielun peilit

Jos olet joskus elänyt koirien kanssa saman katon alla, tiedät varmasti, miten herkkiä nuo otukset ovat aistimaan ihmisten tunnetiloja. Ne vastaavat jutteluun katsomalla syvälle silmiin ja kallistelemalla päätään ilmeikkäästi. Ne nojautuvat sairastavan kylkeen, ja lipaisevat itkevän kättä lohduttavasti. Ne vetäytyvät pää alhaalla syrjemmälle, kun joku korottaa ääntään. Ne rientävät halailevien ihmisten viereen jonottamaan vuoroaan ja peilaavat ilon ja rakkauden tuhatkertaisina takaisin.

*Pussaillaan!*

Reissuun lähteminen on meidän taloudessamme aina oma pienimuotoinen shownsa. Se kuuluu niihin tilanteisiin, joista en aivan välttämättä toivoisi näkeväni reaaliaikaista Sielun peili -lähetystä. Ihmisväki sinkoilee kiireisenä sinne tänne, etsii pakattavia tavaroita, seisahtaa keskelle lattiaa miettimään, tarvitaanko vielä jotain. Koiraväki kipittää kiireisenä kannoilla sinne tänne, seisahtaa kulkuväylälle ihmettelemään, pyörähtelee jaloissa kysellen, tarvitsetko jotain? Tarvitsenko jotain? Tarvitaanko me jotain??? Ihmisväki alkaa hermostunein elein hätistellä koiraväkeä pois tieltä. Koiraväki ymmärtää yskän ja siirtyy vartioimaan ikkunoita ja ovia haukahdellen: Tilanne päällä siis! Mitä voimme tehdä?

Kiristyvä tunnelma laukeaa kikatukseen, kun ihmisväki vihdoin tajuaa asioiden koomiset yhteydet. Miksihän koirien ja omistajien niin usein sanotaan muistuttavan toisiaan?

Yhteinen sävel löytyi jo vuosia sitten.

Koiran kanssa harrastaville vireen säätely on enemmän tai vähemmän tuttu käsite. Onnistunut treeni- tai kisasuoritus on monien osatekijöiden summa, ja osatekijöistä merkittävimpiä on koiran ja ohjaajan mielentilojen osuminen yksiin. Koiran paraskaan vire ei riitä, jos ohjaajan ajatukset harhailevat toisaalla tai tulospaineet pakottavat päätä. Ohjaajan määrätietoinen asenne puolestaan ei ole avain voittoon, jos koiran motivaatio on päässyt hiipumaan puutteellisen palautumisen tai stressaavan ympäristön vaikutuksesta. Kiihkeänsorttisen koiran suoritus hajoaa herkästi ylivireeseen, jos sitä ohjataan kiihkeän kimakalla äänellä ja hätäisin elein. Epävarma tai laiskanpuoleinen koira sen sijaan passivoituu entisestään ilman jatkuvaa kannustusta ja nostattelua.

Haastavaa hommasta tekee se, että kummankin osapuolen vireet vaihtelevat päivän, tilanteen ja olosuhteiden mukaan, vaikka niihin pyrittäisiin vaikuttamaan parhain mahdollisin keinoin. Ja mikäli kumpaakaan osapuolta ei ole siunattu tasaisella luonteen laadulla, eletään yllätysten äärellä aina kun yhdessä tehdään. Nyt puhun tietenkin itsestäni ja Hatista.

Kolmivuotispäivityksenä Hatikainen näyttää saaneen aimo annoksen keskittymiskykyä. Yhtäkkiä tiimikaverini nuoruus ja kypsymättömyys eivät enää annakaan minulle tasoitusta, sillä huomaan tiimikaverini jättäneen minut kehityksessä kauas jälkeen. Tiedostan entistäkin tuskallisemmin, että tuosta koirasta olisi vaikka mihin, jos en itse jarruttaisi sen edistymistä. Samalla oppimisen haluni kasvaa kasvamistaan.

*Olen kohonnut tietoisuuden tasolle.*

Kymmenien yhteisten agilitystarttien jälkeen saavutimme joulukuussa vihdoin ensimmäisen nollatuloksemme. Sain siitä hurjasti lisää treeni-intoa ja kisanälkää. Seuraaviin kisoihin en kuitenkaan uskaltanut ladata suuria tulosodotuksia, vaan koetin sen sijaan kiinnittää huomiota ohjaukseni rauhoittamiseen. Treenihallilla olen nimittäin kokenut muutamia oivalluksen hetkiä, kun jokin hankalan ja hätäisen tuntuinen ohjaus onkin muuttunut toimivaksi pelkästään sillä, että hengitän syvään, hidastan liikkeitäni hieman ja päästän irti kauheekiire-täytyyehtiä-ajatuksista.

Niinpä vain Hattivattiainen näytti olevansa vahvassa nollakunnossa, kun starttasimme sunnuntaina Porvoossa. Vaikka A-radalla tuli pari ylimääräistä intopyörähdystä myöhästyneiden persjättöjen takia, niin kilpailukirjaamme merkittiin toinen LUVA-nolla ja luokkavoitto!

B-rata eteni vieläkin sujuvammin, ja Hatti oli jo vähällä järjestää todellisen jymypaukun. En vieläkään ymmärrä, mikä aivojenpimennys minuun sitten iski: luulin äkillisen harhan vallassa, että koira oli kääntynyt putkesta takaisin, ja kiiruhdin korjaamaan virhettä, jota ei ollut tapahtunut. Tuomarilla taisi viirata yhtä lailla, sillä hän näytti pöllämystyneenä vain viitosen virhettä - ei siis hylkyä - siitä, että ohjasin saman putken kahdesti. Yleisön ylle laskeutui suuri kollektiivinen "MITÄ IHMETTÄ?!" -ajatuskupla. Ainoastaan Hatikainen pysyi tilanteen tasalla ja syöksyi innoissaan uudelleen putkeen, kun kerran käskettiin. Minun teki mieli hiippailla takavasemmalle takomaan päätäni seinään, ja kakkospalkinnon vastaanottaminen tuntui peräti vilpilliseltä.


https://www.youtube.com/watch?v=DVeCAIGACJk

Ehkäpä viisas alitajuntani halusi täten pelastaa minut nousemasta liian äkkijyrkästi kakkosluokkaan, kun en selvästikään ole vielä henkisesti kypsä :D Palkintojenjaossa tuomari kuitenkin puristi kättäni lujasti ja totesi: "On sulla siinä hieno pieni kelpie!" Siinä hän oli kyllä harvinaisen oikeassa.

7 kommenttia:

  1. Onnea LUVAsta! Meilläkin uskallettiin parisen viikkoa sitten startata ekan kerran ikinä virallisissa ja niin vain kävi että heti saatiin nollatulos. En tiedä kehtaaanko edes myöntää mutta toivon että loput nollat ei tuu yhtä helposti, me tarvitaan meinaan kisakokemusta runsaasti lisää eikä varmasti olla valmiita kakkosiin :) Toki olen onnellinen nollasta mutta samalla haluaisin nauttia myös ykkösen radoista.. kuulostaako ihan pöljältä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, ja onnea itsellesikin! Melkoisen hieno kisauran aloitus :) Minusta tuo pohdinta kuulostaa ihan fiksulta, ja ymmärrän todellakin, että ajatus liian nopeasta noususta hirvittää. Toivotaan teille paljon antoisia kisastartteja ja sopivasti tuloksia!

      Poista
  2. Löysin ihan juuri blogisi, ja nyt odotan kuumeisesti uutta viikon postausta :) Täällä on kyllä niin paljon lukemista, että hetkeen ei tekstisi aarteet lopu, mutta uutinen on aina uutinen ;)

    VastaaPoista