Virta vie

Jätän koiran lähtöviivalle, vedän syvään henkeä, astelen esteen taakse ja kutsun: "Tule!" Musta eläin tulee lentäen, täynnä tulta ja tappuraa. Tarkasti ja epäröimättä Uljas Musta suorittaa jokaisen esteen, lennämme yhdessä maaliin ja kentän laidalla hurrataan äänekkäästi.

Ei, en ole nähnyt unta. Luottoliitäjä Luna on palannut kisakentille entistä ehompana, eikä agility ole koskaan tuntunut näin vaivattomalta ja keveältä. Euforiaani ei yhtään himmennä se, että tämä nollatulos tehtiin epävirallisella radalla, jonka vaativuus ei ollut kolmosluokan tasoa. (Juuri siitä syystä halusinkin ajoittaa comebackin tähän kilpailuun.) Olen ponnistanut yli alkuvuoden takaiskujen nostattamasta rimakauhusta, ja - mikä tärkeintä - rakas karvakaveri on kunnossa ja nauttii hommastaan.

Suosionosoitukset kantautuvat seurakavereiden suunnalta, sillä tällä kertaa kilpaillaan joukkuepiirinmestaruuksista. Seuramme edustajia on lähtenyt mukaan komeat neljä joukkueellista, ja ihan jokaisen suorituksessa eletään mukana jännittäen, kannustaen ja aplodeeraten, meni miten meni. Ei hävettäisi epäonnistuminenkaan tämän joukon edessä, mutta toki onnistuminen tuntuu sitäkin makeammalta. Etenkin, kun se tapahtuu kahdesti: Hattiainenkin tekee oman tiiminsä eteen kelpo työtä, ja puhtaan radan rikkoo vain pieni askelkosketus pituusesteeseen.

Aiemmin samana aamuna olen kisannut Hatin kanssa yhden virallisen startin, jonka jälkeen juhlafiilikset olivat kaukana. Lähinnä teki mieli mätkiä itseäni (kumi)nuijalla päähän. Miksi, oi MIKSI en ole kunnolla siedättänyt tuota riekkujaa oman vuoron odottamiseen, vaan vältellyt vaikeuksia lymyilemällä lähimmän nurkan tai ruusupuskan takana viimeiseen asti, jotta tyyppi ei kilahtaisi ylikierroksille nähdessään edellisen koirakon esteillä. Ja miksi ihmeessä en juokse radalla eteenpäin, vaan pysähdyn varmistelemaan ja... ai katsos vaan, siellä se koira jo menee.

Henkisen itsemätkinnän jälkeen ryhdistäydyn, pyörrän viimeksi julistamani Ei makupaloja kisoissa -periaatteen ja kaivelen joukkuestarttia varten repuntaskusta namipussin jämät. Muutos on mullistava. Hihnan päässä kahdella jalalla pomppivan mielipuolen tilalla on täydellistä paikkamakuuta tarjoava tappisilmä, joka on valmis vaikka nuolemaan maata jalkojeni alla. Jälleen se opettaa minulle uutta: tällaista harjoitusta tarvitaan vielä paljon - eikä vain kisatilanteissa, joissa vire nousee herkästi oppimiskyvyn yläpuolelle, vaan ennen kaikkea kotoisella treenikentällä toisten koirien liikkuessa esteillä. Nyt loppuu puskissa pakoilu!

Ylettömältä ylpeydeltä ei voi välttyä näin ihastuttavien olentojen keskellä.