Palikat paikoillaan

Mitä rauhoituksesta heräilevä kelpie liikuttaa ensimmäiseksi? Tietenkin häntää! Silmät seisovat päässä eivätkä jalat oikein kanna, mutta viltin alla heilahteleva huiskutin viestittää: Hengissä ollaan! Mahtavaa kun olette siinä vieressä!

Lunan lääkärireissun jäljiltä olen iloisen hämmentynyt. Henkisesti olin jo varautunut ikäviin uutisiin ja valmistautunut kirvelevin mielin luopumaan agilityharrastuksesta Mustin osalta. Tuki- ja liikuntaelinsairauksiin erikoistunut eläinlääkäri kopeloi ja taivutteli koiraa huolellisesti nivel niveleltä, ja sitten otettiin vielä rauhoituksessa kuvat polvista, koko selkärangasta ja jopa pikkuvarpaasta, jota Lunalla on tapana nykiä kynsiä leikattaessa. Kuvia syynättiin tarkoin ja moneen kertaan, mutta kaikki näytti kertakaikkisen siistiltä. Napakat ja eheät ristisiteet. Ei ylimääräisiä nikamia eikä spondyloosimuutoksia.

Lopulta lääkärikin päätyi siihen, että Lunan viimeviikkoinen ontuminen johtui lihasvenähdyksestä. Ohjeeksi saatiin vielä pari viikkoa taukoa treeneistä ja riehuleikeistä, arkiliikunnan vähittäistä lisäämistä ja tarvittaessa kipulääkettä. Viiden päivän kipulääkekuuri on kuitenkin tainnut jo tehdä tehtävänsä, sillä varsinainen nilkuttaminen jäi oikeastaan siihen yhteen iltaan, ja sen jälkeen esiintyi vain satunnaista jalan jäykistelyä. Silti etenemme mieluummin liiankin varovasti.

Vamma on saattanut syntyä kisatilanteessa, jossa oikea takajalka luistaa alta, kuten seuraavasta hidastuksesta näkyy:

Lääkärin mielestä nivelravinteiden syöttäminen urheilukoiralle "varmuuden vuoksi" ei ole ollenkaan huono idea, joten jaan glukosamiinipurkkini jatkossakin koirien kanssa. Lisäksi Mustin selän keskivaiheilla tuntui lihasjumia, jonka syinä lienevät kipeän jalan varominen ja tavallista vähäisempi liikunta lähinnä hihnassa. Fysioterapeutin tai osteopaatin käsittelyyn suuntaamme siis sitten, kun jalka on ehtinyt varmasti parantua.

Luna sai klinikalla herätteen ja käveli omin horjuvin jaloin autoon, missä se matkusti poikkeuksellisesti pelkääjän paikan jalkatilassa. Takakontissa odotellut Hatti hätääntyi hetkeksi mekastamaan, kun auto lähti liikkeelle eikä siskoa näkynytkään. Perillä jälleennäkemisen riemu oli suuri: Hei! Ei se jäänytkään kyydistä!

Kotona Luna nukkui koko iltapäivän sikeästi fleeceen käärittynä. Hysteerisehkön emännän piti tietysti välillä käydä tarkistelemassa, vieläkö kaveri hengittää. Vasta läppärin kannen sulkemisääni sai aikaan tavanomaisen reaktion: Nyt ylös! Jotakin kivaa tapahtuu! Iltaa kohden potilaan pää selveni, ja pikkuannos jauheliha-kaurapuuroa teki hyvin kauppansa.

Matkiminen on empatiaa.

Vaikka lihasvamma onkin peräti ilahduttava diagnoosi muihin pelätympiin vaihtoehtoihin verrattuna, ei sekään mikään leikin asia ole. Tällainen lieväasteinen venähdysvamma voi jäädä omistajalta jopa kokonaan huomaamatta, koska moni koira peittää kivun taidokkaasti, ja ainoa silminnähtävä oire saattaa olla muutama epäpuhdas askel levolta noustessa. Luna ei edes aristanut mitään kohtaa, kun jalkaa tunnusteltiin. Jos lievä onnahtelu sivuutetaan hoitamatta ja rasitusta jatketaan normaaliin malliin, huonosti parantunut kudos on entistä alttiimpi vaurioitumaan uudelleen - ja vieläkin pahemmin.

Tämä varoittava esimerkki pistää jälleen kerran pohtimaan agilityurheilun eettistä puolta. Se, että koiralla ja omistajalla on hauskaa ja mielekästä yhteistä tekemistä, on tietenkin todella painava tekijä vaakakupissa. Sitten taas se, että huipputasolla ihannoidaan yhä sähäkämpiä koiria, kilpaillaan yhä tiiviimpään tahtiin ja otetaan radoilla yhä suurempia riskejä hallinnan kustannuksella, on minusta huolestuttavaa. Vaikka koiran luusto olisi tutkitusti kunnossa ja sen lihaksia huollettaisiin säännöllisesti (kuten varmasti useimmat tosiharrastajat tekevätkin), niveliin ja jänteisiin kohdistuu valtavia iskuja ja vääntöjä lennokkaissa alastuloissa ja jyrkissä käännöksissä. Nivelside- ja jännevammat ovat jo varsin hankalia ja hitaita paranneltavia ja tietävät usein kilpauran loppua.

Kaikesta huolimatta minä ja koirani olemme peruuttamattomasti hurahtaneet tähän kamalan vaaralliseen lajiin, joten järki on koetettava pitää kädessä (jos ei se päässä pysy). Harvakseltaan kisoja, treeneissä matalammat rimakorkeudet, riittävästi palauttavaa liikuntaa. Eikä mitään hullupainihepuleita kaverin kanssa treenien tai kisojen jälkeen.

Mutta JEE! Nyt uskallan jo iloita siitäkin, että sain juuri samaan hallitreeniryhmään toisenkin ryhmäpaikan, joten Mustin sairausloman jälkeen pääsen treenaamaan molempien koirien kanssa joka viikko, kun tähän asti on vaihdeltu vuoroviikoin. Minulla on kuin onkin kaksi terverunkoista agiapinaa!

Niin oliko se järki sulla kädessä, kun ei oo ainakaan täällä päin näkynyt?