tiistai 28. toukokuuta 2013

Rimakauhua ja rakkautta

Kun minusta tuli kelpienomistaja, monelta taholta udeltiin: "mitä lajia aiotte alkaa harrastaa?" ja "tuleekos tästä agitykki?" Hiukan hämmentyneenä vastailin, että tämähän on vasta pentu, katsotaan sitten myöhemmin, mistä innostutaan eniten. Aktiivisuus oli yksi olennainen valintaperuste rotua harkitessani, sillä vilkkaanpuoleisena tapauksena toivoin itselleni kaveria, joka jaksaisi juosta, painia, palloilla ja temppuilla kanssani. En kuitenkaan katsonut tarpeelliseksi suunnitella pennulle valmiiksi kisauraa tulostavoitteineen – enhän voinut etukäteen tietää, minkälaisiksi koirani ominaisuudet kehittyisivät ja mihin suuntaan yhteistyömme veisi.

Itse olin aivan ulkona harrastuspiireistä, kaikenmaailman tokot ja mejät ja vepet kuulostivat lähinnä japanialta. Arvelin, että minusta tuskin koskaan tulisi koiraihmistä, sellaista vähän omalaatuista tuulipukuhiipparia, joka ei osaa keskustella muusta kuin koirista, reippailee kaiken vapaa-aikansa jossakin ryhmätreeneissä, herää viikonloppuisin epäinhimillisen aikaisin ajellakseen satoja kilometrejä koiratapahtumiin ja luopuu vapaaehtoisesti matkustelusta, koska ei henno olla erossa mussukoistaan.

(Arvaatteko mitä? Tässä on tainnut käydä niin, että minusta on kehkeytynyt täysin pesunkestävä sellainen koiraihminen.)

Lunan täytettyä vuoden päätin lähteä sen kanssa agilityn alkeiskurssille. Minulla oli rajaton luottamus potentiaaliimme - tietenkin koira osaisi hypellä niitä esteitä ja minä juoksennella siinä vieressä. Villeissä visioissani olin jo nähnyt meidät agiliitämässä aina kansaiväliselle tasolle asti. (Minullahan on aina uutta harrastusta aloittaessani tähtäin jollakin mestaruustasolla, ja kun menestyksen rajat sitten tulevat vastaan, onkin aika vaihtaa lajia.) Olisimme taatusti luonnonlahjakkuuksia, vaikka en lajin käytännöistä juuri mitään tiennyt. Jännitin mahdollisia tulevia kilpailuja jo ennen ensimmäisiä varsinaisia treenejä.

MUTTA. Minua ja koiraani yhdistää myös häiriöherkkyys ja matala ärsykekynnys. Emme loistaneetkaan starttikurssilla. Minua nolotti, kun palkkasin koiraa väärällä hetkellä, en saanut sitä odottamaan paikallaan, juoksin itse esteiden läpi ja kompastuin jalkoihini. Koiran puoleinen käsi, kumpi se on? Riippuu siitä, kummalla puolellani koira kulloinkin häslää. Ja miten oli mahdollista, että ikäni tanssikoreografioita hinkanneena en yhtäkkiä kyennyt liikuttamaan jalkojani samalla kun osoitin kädelläni tiettyyn suuntaan?

Aloin ymmärtää, ettei tiemme agiradan valtiattariksi tulisi olemaan mutkaton eikä kuopaton. Ne vaativimmat esteet kun ovat aivolohkojeni uumenissa. Jäin kuitenkin auttamatta koukkuun ja vakuutuin siitä, että kilpailemaan oli päästävä.

(Kuva: © Ville L.)

Kuluneiden kahden vuoden ajan olemme Lunan kanssa käyneet treeni- ja kisakentillä kouluttamassa toisiamme, törmäilemässä, liitämässä, riemuitsemassa ja möhlimässä. "Olisi tärkeää muistaa se esteiden järjestys", minulle on huomautettu poukkoillessani vähän väliä väärään suuntaan. Olemme huipentaneet eräätkin harjoitukset vauhdikkaaseen kelpiekampitukseen – eikös kontaktieste tarkoitakaan sitä, että koira estää ohjaajan etenemisen vartalokontaktilla, jonka jälkeen ohjaaja ottaa perskontaktia kentän pintaan?

Toisilla kerroilla, aivan yhtä yllättäen, kaikki jäsentyy päivänselväksi ja ohjaan pikkukiitäjää keskittynein, itsevarmoin ottein esteeltä toiselle. Nostatamme toisiamme sopivaan vireeseen ja välillemme syntyy nautinnollinen yhteisymmärrys. Adrenaliinin siivittäminä pingomme radan läpi kuusi rimpulakinttua viuhuen. Maalissa huohotan ankarasti ja haluan mennä uudelleen! Kelpien silmät loistavat: mitä seuraavaksi? Tätä lisää! Yhteistä vauhdin hurmaa, pakahduttavaa ylpeyttä ja syvää kiintymystä.

(Kuva: © Ville L.)

Meistä ei saa tasaisen varmoja keskitien suorittajia, vaan painelemme täysillä joko huipulle tai pohjalle. Yksi pieni herpaantuminen radalla voi riittää hylkäykseen, mutta jos sitä alkaa pelätä, saa hyvästellä myös haaveet nopeista nollaradoista. Jonakin hyvänä päivänä olemme ihan ykkösiä. Siihen saakka viiletetään virheitä päin ja sisuunnutaan hylyistä!

2 kommenttia:

  1. Ihanasti kerrottu, aivan upeaa "koiraihmiseltä"!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, kiva kun kävit lukemassa :)

      Poista