perjantai 17. toukokuuta 2013

Lumipentu Hatti Hapsenkakkiainen

Ihminen ei voi korvata laumaeläimelle lajitoverin seuraa, ei edes ihmisen parhaalle ystävälle. Toki jotkin rodut tai yksilöt saattavat viihtyä parhaiten perheen ainokaisena lemmikkinä, mutta Luna ei näyttänyt kuuluvan niihin yksilöihin. Mitä enemmän katselin sen pidättelemätöntä kaahailua ja loputtomia painiriehoja koirakavereiden kanssa, sitä vankemmin vakuutuin siitä, että näitä pitää olla kaksi. Itsekin kaipasin laumaa ympärilleni, toiseenkin kylkeen pehmustetta maailmaa vastaan. Niinpä lupasimme Lunalle 2-vuotissynttärilahjaksi pikkusiskon.

Hatti-fnatti syntyi sydäntalven kaamokseen. Sieltä se hölmöläinen tihrusteli viisiviikkoisena pentulaatikon pohjalta pikkuruisine porsaansilmineen ja erottui sisarusten joukosta heti. Paitsi että se oli kaikkein pienin ja erivärisin, tunnistin siinä jotakin. Oman tiensä kulkija! Pentu tepsutteli töppöjaloillaan määrätietoisesti ympäri taloa häntä pystyssä, kun se laskettiin lattialle. Sillä oli jäynät mielessä: matonreuna, kaapinkulma, ihmisvarpaat ja sisarusten hännät joutuivat vuorotellen napakan hammastelun kohteiksi. Se teki isosisko-Lunalle kömpelöitä leikkikumarruksia, yritti haukkua kimeällä äänellä ja tuiskahti kuonolleen. Se mönki syliin, kierähti selälleen ja polki vimmatusti mopoa käyntiin, kun rapsutin kyljestä. Se pötkötti luottavaisena yhden käden otteessa ja kiljui vaativasti, jos maisemat pysähtyivät. Se kapusi rohkeasti lumikolaan pihalla vessareissulla, se pöhelsi muiden mukana lumella ja ilmaisi vilunsa kaikkein äänekkäimmin. Se uinahti äkisti keskelle olohuoneen mattoa, tuoksui pennunpissalta ja näytti hymyilevän lakkaamatta.


Kahdeksi viikoksi piti vielä malttaa jättää ipana emon hoiviin. Kiintymys oli kuitenkin ennättänyt kietoutua tiiviiksi punokseksi sydämen ympärille heti kun annoin sille luvan. Mahtavalla yhden koiran kokemuksella luulimme tietävämme, mitä odottaa. Taas saimme yllättyä luovutushetken koittaessa. Tällä kertaa käsissämme oli avuton pennunpallero, joka nyhjäsi ihmisten jaloissa ja hytisi dramaattisesti portailla, lirutteli sisälle lätäköitä sarjatuotantona ja nukkui sikeästi missä tahansa aina kun väsyi. Ruoan ääressä se ei huomannut, vaikka ympärillä olisi häärinyt pölynimuri tai kirkonkylän iltapäiväliikenne. Hihnassa kulkeminenkaan ei ollut mikään ongelma, mikäli siitä sai syötävää. Nyt vasta aloimme käsittää, mistä niissä koirakirjoissa puhuttiin.


Tattiaisen hurja temperamentti ja taistelutahto tulivat esiin leppoisan ulkokuoren alta aina, jos piti vaikkapa pukea kaulapanta, kuivata tassut tai putsata korvat. Tai vain rauhoittua sylissä riekkuhepulitilasta. Eli USEIN. Miten niin hömelö pikkuinen olento voikin purra ja murista sellaisella voimalla!? Isosiskokaan ei tietenkään säästynyt naskalihyökkäyksiltä, mutta antoi takaisin kiskomalla vetolelun jatkona roikkuvaa kääpiötä pitkin lattioita. Yhteinen leikkisävel löytyi heti ensimmäisenä iltana, eikä sen jälkeen ole mennyt päivääkään ilman olkkariörinöitä, metsähippaa tai pihamatseja.


Mikään ei ole kauniimpaa kuin nukkuva koira. Paitsi kaksi nukkuvaa koiraa. Oma laumani :)

2 kommenttia:

  1. Voi että on pieni onnellisen näköinen viimeisessä kuvassa!:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyäänkin sille tulee usein tuo itsetyytyväinen hymyilme, kun vähän hellitellään :)

      Poista